Käytän aika paljon aikaani ja energiaani hyvien biisien saalistamiseen. Yhden uuden hyvän biisin voimalla elämänlaatu kohenee useiksi viikoiksi. Hyvä biisi on vain hyvä biisi - ihan sama miltä bändiltä, mistä musatyypistä tai miten ylituotettu se on. Se vaan tuntuu silti. Tämä blogi on tarkoitettu näiden biisien löytämiseen, hyvän fiiliksen jakamiseen ja jälkikasvulle tiedoksi siitä mistä isi pitää ja miksi.
Luin joskus kirjan, jossa todettiin että jokaisella olisi hyvä olla esikuva tai idoli - elämässä, ammatillisesti, arvollisesti tms. Ei nyt mennä siihen tarviiko oikeasti olla, mutta tunnistin nopeasti ettei ainakaan tietoisella tasolla minulla sellaista ollut, ei millään saralla. Asia jäi muhimaan ja nyt vuosien aikana olen tunnistanut muutaman hahmon, joita voisin esikuvikseni kutsua. Ja A-ha:n Morten Harket on sellainen - syyt on varsin monipuoliset ja paljon musiikinkin ulkopuolella, mutta hän on.
Ja kun A-ha aloittaa laulunsa vastaansanomattimilla lauseilla..
"It matters what you do Matters what you say It matters that you lead the way It matters what you think It matters what you know There is no other place to go"
, laulu on kaunis ja viesti oikea niin kyllä se aina muistuttaa katsomaan peiliin mitä on asian eteen tullut tehtyä.
Pikku tauko ollut Biisioppaassa :) mutta ajattelin tiputella tänne taas biisejä, koska eihän nuo uudet löydöt tässä matkan varrella ole loppuneet. Mieli tekisi välillä narista ettei muka uutta hyvää musaa enää tule mutta eihän se paikkaansa pidä. Koko ajan tulee ja tahdilla, jossa ei pysy mukana. Mutta aina kun uuden biisin löytää niin taas jaksaa painaa.
Tiputellaan listalle nyt vaikka seuraavaksi viime aikojen yksi kovassa huudatuksessa ollut Romen biisi "To die among strangers". Sopii niin moneen tunnelmaan. Tuon tyyppinen äänimaailma puree kyllä kovasti vaikka biisin tematiikka ei kolahdakaan. Mielelläni kuulisin samanlaista lisää ja toki Of The Wand and Of The Moonilla on vähän samanlaista äänimaailmaa ja hyviä biisejäkin. Myös Death In Junen "Little Black Angel" on samaa sektoria. Tämä silti nyt puree.
Taas eilen kuulin Bat for Lashesin biisin Daniel, josta moni kovasti tykkää ja joka rankattiin muutaman vuoden sisään ihan vuoden ykkösbiisiksikin monessa paikassa. Minua aiemmin mietitytti miksei se millään uponnut itselleni. Siis onhan se ihan OK, mutta ei vaan kolahda - juu ei kaikkien biisien tarvitsekaan upota kaikkiin, mutta silti..
Kunnes eilen kuunnellessa luulen tajunneeni syyn. Mulle vaan tulee fiilis, että sama biisi on tehty jo aiemmin ja paremmin. Ja siksi tämä nyt ei vaan lämmitä. Ja biisi joka tämän peittoaa on Sinead O'connerin Troy. Joka nyt vaan on armottoman väkevä esitys tässä samassa aiheessa ja samassa tyylissä käsitellä sitä.
Ei tarvitse olla samaa mieltä. Mutta sain selityksen itselleni.
Nämä kaksi ovat soineet viime aikoina paljon - koneissa ja päässä.
Johnny Cashin American setissä riittää paljon hyvää mutta tämä on nyt vahva:
Ja tätä olen mutustellut suussani pitkään mutta kun lopulta katsoin itse Into the Wild elokuvan ja hahmottaa mihin todelliseen tarinaan biisi kytkeytyy niin tunnetta on vaan mukana enemmän. "Happiness only real when shared" oli aika surullinen päätös itsensä etsimiselle :(
Sentenced on mielestäni toiseksi paras kotimainen artisti. Itse asiassa en olisi tätä mieltä mutta koneeni on, sillä minä säilytän bändeiltä vain hyvät biisit ja kotimaisista artisteista Sentencediltä on niitä toiseksi eniten eli 15. Sillä häviää Yölle 1 biisin verran.
Sentencedin maine omassa genressään on käsittääkseni legendaarinen, mutta kun se genre ei ole ihan kaikkien mieleen niin lopulta tämä upeaa musaa vääntänyt orkesteri on jäänyt lähinnä nimeksi ilman hajua musasta. Ja se on sääli koska bändillä on lukuisia helmiä. Biisien nimethän ovat järjestään kukkahattutätien kierroksia nostattavia kun harva on se kappale jonka tematiikassa ei kuolla. Mutta en ainakaan itse voi ottaa näitä minään muuna kuin valittuna teemalinjana - ehkä se on sopinut muutenkin tällaiseen melankoliahenkiseen metalliin. Niin tai näin bändillä on taito tehdä synkät aihevalinnatkin kauniiksi ja elämän riemua henkiviksi.
Esimerkkejä on monia mutta itseeni on pitkään kolahtanut parhaiten "Brief is the light" jossa juju on siis että elämä on lyhyt ja siksi:
"Hear these words i say Make the most out of your day for brief is the light on our way on this momentary trail"
Haluaisin suositella heiltä niin monia muitakin biisejä, mutta koetan pysyä blogin hengessä ja nostaa esiin vain ihan niitä helmiä. Mutta en voi olla suosittelematta kokemaan bändin jäähyväiskeikan viimeinen biisi ja samalla bändin levytuotannon viimeinen biisi - bändin loppu. "The end of the road" on levyversiona paljon parempi mutta liveversiossa on tonni tunnelmaa laulajan tunteiden puskiessa läpi - yhä katson/kuuntelen tätä pala kurkussa.
Tämän bändin kohdalla fiilikseni on vilpittömästi: miksi kaiken hyvän pitää loppua aikanaan...
Kun koneelta pamahti soimaan ylivoimaisesti oudoin biisi listoiltani, niin ajattelinpa jakaa sen teillekin. Moni varmaan diggaa tämän tyylistä musiikkia mutta itselleni tämä on niin vierasta kamaa etten edes tiedä mitä tyylisuuntaa tämä musa edustaa. Enkä saletisti olisi biisiin ikinä törmännyt ellei Ozzy Osbourne olisi siinä osin äänessä - ja ilman Ozzya en myöskään biisistä juuri välittäisi. Koko homman idis mulle kun on Ozzyn omalla tavallaan maaginen ääni, joka aina välillä pullahtaa esiin. Muutenhan biisi on aikamoista älämölöä, josta en oikein järjellä voi sanoa miten siitä voin pitää - mutta pidänpä kuitenkin ja paljon.
Vähän pelkään että tästä tyylisuunnasta on minulle turha yrittää ehdottaa muita "kovia" biisejä - ellei sitten Ozzy ole niissäkin...
Muistan vieläkin kuinka joskus 80-luvun lopulla MTV:ssä soi vain muutaman viikon ajan The Kinksin The road -biisi, joka vangitsi heti ja säälittelin kun sen soitto loppui kanavalla niin nopeasti. Aikani kärvistelin biisin saamisen kanssa kun levyä ei löytynyt mistään ja radionauhoittamisesta ei kannattanut haaveillakaan kun mitään listamenestystä biisille ei tullut. Kunnes sitten jollakin lauantain divarikierroksella pamahti täysosuma sinkun muodossa.
En tiedä mikä biisissä kolahtaa. Saletisti hyvä biisi, mutta luulen että siitä huokuu joku bändissä olemisen kollegiaalisuus ja kokemus - fiilis, joita en ikinä saa musiikista (fudiksesta kylläkin) ja vähän haikailen sen perään.
Tässäpä tämä! Varsinkin säettä, joka alkaa "Jimi Hendrix, The Who and Led Zeppelin are free.." olen laulanut aika pirusti elämäni aikana.
