Käytän aika paljon aikaani ja energiaani hyvien biisien saalistamiseen. Yhden uuden hyvän biisin voimalla elämänlaatu kohenee useiksi viikoiksi. Hyvä biisi on vain hyvä biisi - ihan sama miltä bändiltä, mistä musatyypistä tai miten ylituotettu se on. Se vaan tuntuu silti. Tämä blogi on tarkoitettu näiden biisien löytämiseen, hyvän fiiliksen jakamiseen ja jälkikasvulle tiedoksi siitä mistä isi pitää ja miksi.
Nämä kaksi ovat soineet viime aikoina paljon - koneissa ja päässä.
Johnny Cashin American setissä riittää paljon hyvää mutta tämä on nyt vahva:
Ja tätä olen mutustellut suussani pitkään mutta kun lopulta katsoin itse Into the Wild elokuvan ja hahmottaa mihin todelliseen tarinaan biisi kytkeytyy niin tunnetta on vaan mukana enemmän. "Happiness only real when shared" oli aika surullinen päätös itsensä etsimiselle :(
Sentenced on mielestäni toiseksi paras kotimainen artisti. Itse asiassa en olisi tätä mieltä mutta koneeni on, sillä minä säilytän bändeiltä vain hyvät biisit ja kotimaisista artisteista Sentencediltä on niitä toiseksi eniten eli 15. Sillä häviää Yölle 1 biisin verran.
Sentencedin maine omassa genressään on käsittääkseni legendaarinen, mutta kun se genre ei ole ihan kaikkien mieleen niin lopulta tämä upeaa musaa vääntänyt orkesteri on jäänyt lähinnä nimeksi ilman hajua musasta. Ja se on sääli koska bändillä on lukuisia helmiä. Biisien nimethän ovat järjestään kukkahattutätien kierroksia nostattavia kun harva on se kappale jonka tematiikassa ei kuolla. Mutta en ainakaan itse voi ottaa näitä minään muuna kuin valittuna teemalinjana - ehkä se on sopinut muutenkin tällaiseen melankoliahenkiseen metalliin. Niin tai näin bändillä on taito tehdä synkät aihevalinnatkin kauniiksi ja elämän riemua henkiviksi.
Esimerkkejä on monia mutta itseeni on pitkään kolahtanut parhaiten "Brief is the light" jossa juju on siis että elämä on lyhyt ja siksi:
"Hear these words i say Make the most out of your day for brief is the light on our way on this momentary trail"
Haluaisin suositella heiltä niin monia muitakin biisejä, mutta koetan pysyä blogin hengessä ja nostaa esiin vain ihan niitä helmiä. Mutta en voi olla suosittelematta kokemaan bändin jäähyväiskeikan viimeinen biisi ja samalla bändin levytuotannon viimeinen biisi - bändin loppu. "The end of the road" on levyversiona paljon parempi mutta liveversiossa on tonni tunnelmaa laulajan tunteiden puskiessa läpi - yhä katson/kuuntelen tätä pala kurkussa.
Tämän bändin kohdalla fiilikseni on vilpittömästi: miksi kaiken hyvän pitää loppua aikanaan...
Kun koneelta pamahti soimaan ylivoimaisesti oudoin biisi listoiltani, niin ajattelinpa jakaa sen teillekin. Moni varmaan diggaa tämän tyylistä musiikkia mutta itselleni tämä on niin vierasta kamaa etten edes tiedä mitä tyylisuuntaa tämä musa edustaa. Enkä saletisti olisi biisiin ikinä törmännyt ellei Ozzy Osbourne olisi siinä osin äänessä - ja ilman Ozzya en myöskään biisistä juuri välittäisi. Koko homman idis mulle kun on Ozzyn omalla tavallaan maaginen ääni, joka aina välillä pullahtaa esiin. Muutenhan biisi on aikamoista älämölöä, josta en oikein järjellä voi sanoa miten siitä voin pitää - mutta pidänpä kuitenkin ja paljon.
Vähän pelkään että tästä tyylisuunnasta on minulle turha yrittää ehdottaa muita "kovia" biisejä - ellei sitten Ozzy ole niissäkin...
Muistan vieläkin kuinka joskus 80-luvun lopulla MTV:ssä soi vain muutaman viikon ajan The Kinksin The road -biisi, joka vangitsi heti ja säälittelin kun sen soitto loppui kanavalla niin nopeasti. Aikani kärvistelin biisin saamisen kanssa kun levyä ei löytynyt mistään ja radionauhoittamisesta ei kannattanut haaveillakaan kun mitään listamenestystä biisille ei tullut. Kunnes sitten jollakin lauantain divarikierroksella pamahti täysosuma sinkun muodossa.
En tiedä mikä biisissä kolahtaa. Saletisti hyvä biisi, mutta luulen että siitä huokuu joku bändissä olemisen kollegiaalisuus ja kokemus - fiilis, joita en ikinä saa musiikista (fudiksesta kylläkin) ja vähän haikailen sen perään.
Tässäpä tämä! Varsinkin säettä, joka alkaa "Jimi Hendrix, The Who and Led Zeppelin are free.." olen laulanut aika pirusti elämäni aikana.
Tammi-helmikuun vaihde on loistoaikaa lukemattomien musasivustojen listatessa menneen vuoden parhaita biisejä. Perinteisesti on mennyt niin, että näistä listoista on löytynyt pari hyvää uutta biisiä ja runsaasti ihmetystä mitä ihmettä muut niissä lopuissa biiseissä kuulevat - kun mulle ei avaudu useankaan yrityksen jälkeen. Tämän vuoden listojen suurin mysteeri M83:n Midnight City joka valloitti useiden listausten kärkisijoja.
Plussan puolelle listoista silti jäin, sillä yhden loistavan biisin sieltä löysin eli Bon Iverin Calgary - ei silti tuo levy olisi tullut kuunneltua joka tapauksessa lähiaikoina mutta parempi ennen kuin myöhemmin. Listauksissa Bon Iverin Perth kyllä tuppasi pärjäämään paremmin, mutta ei ollut mun biisi.
Viime aikoina soitossa on ollut runsaasti J Mascis. Mies tuli minulle ja monelle muullekin tutuksi Dinosaur Jr:n solistina. Bändiä on kehuttu 90-luvulta asti, mutta vasta viimeisten levyjen hiotumpi ja ajoin rauhallisempi tuotanto uppoaa minuun. Levy Farm:han on todella kovaa kamaa rauhallisista biiseistä..
.. nopeisiin..
Jos nyt kuuntelitte noita biisejä, niin päällimmäinen fiilis ainakin mulla on että äijä ei tavallaan osaa laulaa pätkääkään mutta jotain hohtoa sen narisevassa äänessä silti on. Toki siellä takana tiluttelevat Mascisin varsin viihdyttävät kitarakuviot ja särökitaran saundi puree, mutta olen aika varma että kunnon laulajan kanssa en jaksaisi innostua näistä biiseistä. Mikä sen narisevan äänen taika oikein on?!? Ei ole meinaan eika kerta kun tällainen kolahtaa minuun ja varmaan ensi rakkaus narinaan oli Neil Youngin Like a Hurricane:
Nyt tehosoitossa oleva soolotuotanto on puolestaan pelkkää puoliakustista fiilistelyä. Ei kai ihmeellistä, mutta taas narina vie voiton ja levyllä on useampia mainioita biisejä.
Okei, jos joku sai kiinni mitä narinalla tarkoitan, niin saa vinkata muista narisevaista muusikoista hyvien biisien kera! Niin ja jos narina ja särökitara yhdistyy muillakin kuin Mascisilla ja Neil Youngilla niin ilmoittaminen on lakisääteistä.
Tietokonepeleistä voi löytyä loistavia biisejä. Muistan kuulleeni jossain esityksessä Final Fantasy -pelisarjasta otettua upeaa musiikkia ja itselläni oli kesä, jolloin alituiseen soi Spellforce -pelin huikean kaunis valikkomusiikki - latasin useasti pelin auki vain, jotta sain musiikin soimaan. Taikansa säilyttänyt biisi on tässä:
Nyt tuli vastaan hiukka yllättäen Half-Life 2 -pelissä mukana oleva musiikki ja bändinä Blackfield biisillä End of the world. En koskaan viitsinyt pelata tuota peliä edes loppuun ja veikkaanpa että se jäi kuulematta - olisi jäänyt kyllä mieleen heti. Biisin visio on vaikuttaa hiukka apokalyptiseltä, mutta sanoituksista selviää kyllä että kyse on peloista ja kuinka ne estävät elämästä. Järkevää siis. Mutta nyt kun se löytyi niin haluan tämänkin herkun muille tarjota Half-life 2 versiona
..mutta kannatan silti ensikuunteluksi liveversiota, joka on pyntätty sopivamman videon ympärille:
Olen varma että peleistä löytyy muutakin huikeaa musiikkia, mutta itselleni ei unohtumattomia kokemuksia ole muita juuri tullut. Mutta olen kovin iloinen jos jollain on sellaisia mielessä ja kertoisi muille!
